Aito yhteys on elämämme tärkeimpiä juttuja. Aito yhteys muihin ihmisiin, sekä omaan itseemme. Ei voi olla aidosti yhteydessä muihin jos vain paahtaa täysillä menemään ja saa iloa vain tavaroiden hankkimisesta ja materiasta. Jos ei tunnista pahaa oloaan vaan yrittää purkaa sen raivoamalla muille tai purkaa sitä jollakin muulla epäterveellä tavalla. (Alkoholi, päihteet, riippuvuudet ym)
Moni ihminen joka ei ole yhteydessä itseensä draamailee. On paha olla niin järjestetään muillekin paha olla. Ei tiedosteta oman olon juurisyitä vaan ajetaan se epämääräisellä häiriökäyttäytymisellä toisten niskaan. Näin toimivia ihmisiä on paljon, ihan joka puolella, vaikka moni ajatteleekin että vain vankilamme täyttyvät tällaisista ihmisistä.
Vanhempien tärkeimpiä tehtäviä on opettaa lapselle yhteys itseen ja sen mukana myös vuorovaikutustaitoja ja sosiaalisia taitoja.
Ole lapsellesi aito ja opeta häntä arvostamaan aitoutta. Opeta lapsesi keskustelemaan ja perustelemaan mielipiteitään.
Opeta tunnistamaan tunteet sekä fyysinen kipu. Missä kipu tuntuu? Onko se jalassa, kädessä, sormessa?
Pistääkö, viiltääkö, jomottaako, kirveleekö?
Tuntuu hassulta että näistä kirjoitan, mutta moni tämän päivän lapsi tai nuori ei osaa paikallistaa tunnetta, onko se fyysistä vai henkistä?
Itkettääkö, suututtaako, vai sattuuko? Monella on vain epämääräisesti paha olo. Lasta on vaikea auttaa jos hän ei osaa kuvailla fyysisen kivun tuntemuksia. Lääkärikin on monasti pihalla kun sanotaan, että sattuu, mutta kysyttäessä mistä, on vastaus" En mä tiedä".
Lapsi tarvitsee muutakin meiltä aikuisilta kuin vain rahaa ja leffalipun ja uutta tavaraa. Lapsi tarvitsee aikaa ja keskusteluja.
On hyvä jo ihan pienestä pitäen opettaa lapsi keskusteluun. " Mitäs tykkäät tästä, kumpi näistä on kivempi ja miksi? "
Moni vanhempi kyllä kuskaa illat lapsiaan tunnollisesti harrastuksiinsa, mutta automatkat lapsonen istuu takapenkillä ja pelaa puhelimella. Aamiaispöydässä, ei ehdi keskustella, välipala syödään yksin ja haukataan jotain, yhteistä ruokahetkeä ei ole ja kaikki vain tekevät ja menevät omiaan. Käsi sydämellä- milloin olet oikeasti ollut läsnä lapsesi kanssa ja JUTELLUT? En tarkoita, milloin olette katsoneet yhdessä leffaa sohvalla vierekkäin. Tarkoitan siis ihan oikeasti ja läsnäolevasti jutellut. Hups, kun oikein kelaa taaksepäin voi olla että siitä onkin jo aikaa.
Mistä lapsesi oppii olemaan läsnä ja keskustelemaan jos et sinä opeta? Koulusta, kavereilta? Ei samalla tavalla. Jutustelu kotona perheenjäsenten kanssa on mukavaa, samalla tulee opettaneeksi perustaitoja huomaamattaan. Kun jutellaan, katsotaan silmiin ja keskitytään kuulemaansa. Lapsi oppii, että ei ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia. Jos sinä pidät enemmän auringosta ja hän sateesta niin se on ok. Keskustelu antaa lapselle uusia näkökulmia, auttaa häntä keskittymään , olemaan hetkessä sekä tunnistamaan ja analysoimaan tunteita. " Mikäs tänään olikaan sun päivän paras asia?" " Miksi" " Miltä se tuntui?" "Mikä ei ollut niin kivaa" "Miksi" "miltä se tuntui?"
" Missä kohtaa tuntuu ilo?" "Missä suru?" "Miten toimit siinä tilanteessa?" "Miltä se tuntui" " Miltä olisi tuntunut jos olisit toiminut toisin?"
"Miltä se olisi tuntunut?" Spekuloikaa, miettikää, pohtikaa !
Miten pärjää aikuisena, työpaikalla, ystävyyssuhteissa, parisuhteessa jos nämä tärkeät taidot puuttuvat? Jos ei osaa keskustelun alkeita? Jos ei osaa katsoa toista silmiin? Jos et tunnista onko joku juttu hyvä vai huono? Jos tuntuu pahalta, mutta ei tiedä sattuuko pohkeeseen vai onko surullinen? Itseen on oltava yhteys, jos meinaa tehdä elämässään muutakin kuin pelata tietokoneella pimeässä huoneessa loppuelämänsä.
Yhteyden kokeminen itseensä ja omiin tunteisiin on tärkeä asia. Se miten kuuntelet omaa itseäsi ja ymmärrät itseäsi on ensiarvoisen tärkeää omalle hyvinvoinnille. Miten kohtaat itsesi ja toiset ihmiset. Aika ajoin meidän aikuistenkin on hyvä reflektoida itseään.
Mitä tunnen ja ajattelen juuri nyt? Mitkä ovat vahvuuteni? Mitä puolia voisin itsessäni kehittää? Millaista on oma sisäinen puheeni? Annanko itselleni luvan olla väsynyt, heikko? Myönnänkö ettei minun tarvitse osata kaikkea? Osaanko pyytää tarvittaessa apua?
Sisäinen puheemme vaikuttaa omiin arjen valintoihin ja tapaan toimia muiden kanssa. Jos puheemme itsellemme on kielteistä - osaammeko tukea ja kannustaa muita? Iloita vilpittömästi muiden onnistumisesta? Entä omastamme? Haluanko muuttaa sisäistä puhettani jotta minä ja muut voisivat paremmin?
Jos väheksyn itseäni, miltä se tuntuu? Entä millaisesta kohtelusta minulle tulee hyvä olo? Mitä voin tehdä sen eteen että minua kohdeltaisiin paremmin? Tarvitsenko jeesiä muuttamaan sisäistä puhettani, vai pystynkö itse kääntämään nämä rattaat?
Pystynkö ilmaisemaan toisille tunteitani rakentavasti niin että he ymmärtävät mitä tarkoitan? Kun pitäisi selvittää vaikeuksia, raivoanko vai mykistynkö ja menenkö lukkoon? Entä pystynkö kuuntelemaan toisen ihmisen, usein vastakkaisenkin mielipiteen kiinnostuneesti? Onko minun pakko aina voittaa hinnalla millä hyvänsä? Kukaan ei ole seppä syntyessään ja meillä kaikilla on välillä petraamisen varaa, mutta näitä on hyvä aina välillä pohdiskella.